Kau­an sit­ten olin töis­sä nuo­ri­so­ko­dis­sa ja jos­kus koh­dal­le osui yö­vuo­ro. Muis­tan elä­väs­ti, kuin­ka vai­ke­aa oli py­syä he­reil­lä aa­mu­yöl­lä.

Jos­sain vai­hees­sa äi­dik­si tul­tu­a­ni mi­nua toi­si­naan pe­lot­ti nu­kah­taa. Se teki ja te­kee edel­leen jo­ten­kin hau­raak­si, kun tie­tää ole­van­sa vas­tuus­sa pie­nis­tä ih­mi­se­lä­mis­tä ja ole­van­sa niin tar­vit­tu. Tu­lee voi­ma­kas tar­ve ol­la elos­sa ja ole­mas­sa.

Tu­le­va­na vii­kon­lop­pu­na vie­täm­me jäl­leen py­häin­päi­vää ja muis­tam­me edes­men­nei­tä rak­kai­tam­me. Pi­mey­den kes­kel­le syt­tyy lu­kui­sia kynt­ti­löi­tä va­loa an­ta­maan, ai­van kuin kai­pauk­sen kes­kel­lä muis­tut­ta­maan mei­tä toi­vos­ta koh­da­ta rak­kaam­me uu­del­leen.

Moni var­maan muis­taa, mi­ten mei­tä ope­tet­tiin lap­se­na pyy­tä­mään an­teek­si, kun olim­me teh­neet jo­tain vää­rää. Kuin­ka moni muis­taa, et­tä mei­tä ope­tet­tiin myös an­ta­maan an­teek­si, kun meil­le oli teh­ty vää­ryyt­tä?

Osal­lis­tuin lop­pu­ke­säs­tä eku­mee­ni­seen py­hiin­va­el­luk­seen Ita­li­as­sa. Me suo­ma­lai­set lu­te­ri­lai­set ja or­to­dok­sit asuim­me bir­git­ta­lais­luos­ta­ris­sa, jos­ta teim­me ly­hyi­tä mat­ko­ja Na­po­lin kirk­koi­hin ja lä­hi­a­lu­een his­to­ri­al­li­sil­le pai­koil­le.

Ai­ka muut­tuu, asi­at muut­tu­vat. Sil­ti on asi­oi­ta mit­kä py­sy­vät sa­man­lai­se­na tai lä­hes sa­man­kal­tai­se­na.

Ih­mi­siä roh­kais­taan ai­ka­nam­me heit­täy­ty­mään mo­nen­lai­seen mu­kaan. Me­dia nos­taa esiin eri­lai­sia ta­po­ja elää pa­ri­suh­tees­sa, ih­mis­suh­teis­sa, yh­teis­kun­nan jä­se­ne­nä jne.

”Nyt ker­ron mä sul­le, mun lap­se­ni, kuin­ka kau­nis on tai­va­han en­ke­li”, lau­le­taan lau­lus­sa, jon­ka opin kau­an sit­ten. Lau­lus­sa ker­ro­taan, kuin­ka en­ke­lin kut­rit ovat välk­ky­vän kul­tai­set ja sii­vet hoh­ta­van val­koi­set.

Ih­mis­ten elä­mää sää­del­lään ja myös kont­rol­loi­daan mo­nel­la ta­voin. Mei­dän elä­mäm­me yh­teis­kun­nas­sa on sään­tö­jen sää­te­le­mää. Val­ti­o­val­ta ja usein tun­tuu, et­tä eri­tyi­ses­ti EU tah­too puut­tua lä­hes kaik­keen te­ke­mi­seem­me eri­lai­sin jopa si­to­vin oh­jein ja sään­nöin.

Eläm­me maa­il­mas­sa, jos­sa tu­le­vai­suus näyt­tää syn­käl­tä. Syi­tä toi­vot­to­muu­teen on usei­ta. Sota Uk­rai­nas­sa luo pel­koa. Il­mas­ton­muu­tok­sen ai­heut­ta­mis­ta uhis­ta saam­me jat­ku­vas­ti uut­ta tie­toa, luon­to on tu­hou­tu­mas­sa ja eli­no­lot heik­ke­ne­mäs­sä. Yh­teis­kun­nas­sa kär­jis­ty­vät mie­li­pi­teet ja vas­tak­kain aset­te­lut.

Syk­syn al­ka­es­sa olem­me taas uu­den alun ää­rel­lä. Osa meis­tä pa­laa lo­man jäl­keen töi­hin ja toi­sil­la al­kaa kou­lu. Niil­le­kin, jot­ka ei­vät ole työ­e­lä­mäs­sä, syk­sy tar­koit­taa muu­tos­ta. Syk­syn al­ka­es­sa or­to­dok­si­nen kirk­ko­kin on siir­ty­mä­vai­hees­sa van­han kirk­ko­vuo­den lop­pu­es­sa ja uu­den al­ka­es­sa.

Vie­tim­me taan­noin elo­kuis­ta il­taa Kolk­ka­poh­jas­sa Lei­von­mä­el­lä. Il­lan lo­puk­si oli har­taus, jon­ka ru­kou­so­saan val­mis­tau­dut­tiin omal­la hil­jen­ty­mi­sel­lä.

Pa­laan­pa vie­lä ke­sän rip­pi­lei­rei­hin. En­sim­mäi­sen päi­vän aloi­tim­me käy­den läpi lei­rin pe­li­sään­tö­jä sekä nuor­ten it­sen­sä laa­ti­mia ta­voit­tei­ta lei­ri­viik­koa koh­taan.

Jee­sus pa­ran­taa joko yli­luon­nol­li­ses­ti tai luon­nol­li­ses­ti, luon­non­jär­jes­tel­män kaut­ta. Jee­suk­sen yli­luon­nol­li­ses­ta pa­ran­ta­mis­toi­min­nas­ta on Uu­des­sa tes­ta­men­tis­sa mo­nia ker­to­muk­sia.

Jo ihan pien­tä vau­vaa nau­rat­taa, kun ku­tit­taa na­vas­ta. Napa nau­rat­taa jos­tain syys­tä myös mei­tä vä­hän van­hem­pi­a­kin.